Nappeja, nappeja kaikkialla!

Ei sama auto millä ajoin, mutta samaa mallia.

 

Jos hyppää uuden, viimeisimmän vuosimallin autoon, voi kenen tahansa pää pyörähtää kuin ensikertalaisella ydinvoimalan valvomossa ilman esimiehen valvontaa. Nappia ja näppäintä on joka lähtöön. Nopealla vilkaisulla näyttää siltä, että autojen "autous" on hävinnyt teknologian keskelle. Passat B6, jolla ajelen, tuntui Mk2 Mondeon rinnalla suorastaan tulevaisuudelta. 

Mutta mitä sieltä teknologian alta paljastuukaan? Voiko ajaessa kaikki ne nappulat ohittaa mielessä ja keskittyä olennaiseen?

Tätä kävin kokeilemassa Laakkosen ja BMW:n electrified tourilla. Sain kokeiluun 530e mallin. En valitettavasti sitä seiskaa, mistä kirjoitin täällä.

Aivan ensiksi tietenkin hämmästelin nappuloita, joita lojui kaikkialla. En kuitenkaan nolona uskaltanut kysyä auton esittelijältä, mitä mistäkin napista tapahtuu. Penkin ja ratin säädöt olivat onnekseni siellä, missä niiden kuuluukin olla, eli penkin vasemmalla sivulla ja ratin alla. Voitte itse arvailla, kumpi on kumpi...

Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun käytän digitaalista vaihdekeppiä. Sen oppi oikeastaan hetkessä, eihän se eroa tavallisen automaatin kontrollista juuri lainkaan. Mitä nyt koko kepin veivaamisen sijaan tönäiset vain pienen vivun liikkeen verran eteen tai taakse. 

Herttoniemestä liikkeen pihasta lähdin varovasti liikkeelle. Kuumotti, kun peräpeilistä näkee auton esittelijän katsovan jälkeesi, lähteekö auto nätisti liikkeelle.

Aloitin ajon sähköllä. Mittari näytti sähköllä pääsevän jotain 40-50 kilometriä, minkä jälkeen auto vaihtaisi automaattisesti polttomoottoriin. Tai jos niin haluaisin, myyjä neuvoi, voin käynnistää polttomoottorin kätevästi vaihtamalla ajoasetukseksi ”sport”. Voitte arvata kuinka houkutteleva tilaisuus oli...

Polkimet opeteltuani unohdin auton hiljaisuudessa kaikki ne napit ja vivut, joita ensimmäisenä ihmettelin. Kuuntelin äimän käkenä, kuinka hiljaa tämä harmaa teknologialla täytetty retkeilysohva lipui vailla ääntä eteenpäin. Toki renkaista kuului hieman ääntä, mutta se perinteinen moottorin jylinä puuttui. Tienvarsiparkit ohitin kieli keskellä suuta, sen verran suurena auton koin.

Kehätietä Itäkeskuksen liikennevaloissa. Tuli kokeiltua vähän paremmin auton kaasupolkimen ja kiihtyvyyden yhteyttä. Hymy nousi huulilleni pienen murrosikäisen kummituksen äännähdyksen kanssa. Muistakaa, tämä oli ensimmäinen kokemukseni hieman tehokkaamman auton ratissa. 

30 minuuttia ajoaikaani täyttyi nopeasti. En moottoritielle asti kerennyt, enkä näin ollen täyttä koeajoa suorittamaan. Tämä kuitenkin tuli korjattua muutama kuukausi myöhemmin.

Ei täysin sama auto, mutta samaa mallia kuitenkin. Sijaintina tällä kertaa pikkukylä Etelä-Savossa. Hallituissa olosuhteissa sain ajaa koeajon loppuun. 

Tämä tarkoittaa nuoren innokkaan pojanklopin kielellä kunnon kiihdytystä.

Sporttimoodi päälle. Täyspysähdys.

Kaasu pohjaan. Automaattivaihteisto vaihtaa suuremmalle. Kierrokset nousevat, samoin nopeus. Pikkuveli takapenkillä hihkuu. Minä hihkun. Isäni käskee pitämään jalan kaasulla. Pidän jalan kaasulla. 

Nyt mennään jo lujaa. Jarrutan ja ohjaan auton tien sivuun. Sydämeni hakkaa lailla epileptisen katuporan. Hullua, huomaan ajattelevani. Mutta hienoa! Käännän auton takaisin alkupistettä päin. Vaan isäni on sitä mieltä, että kerta kiellon päälle. Pyydän veljeäni videoimaan olkani ylitse nopeusmittaria. Jätetään tässä kertomatta lopullinen nopeus...

Kyllähän sitä tuli lopulta tutkittua kaikki ne nappulat ja vivut, joita autosta löytyy. On ohjauskeskusta, hipaisukosketusta, ääniohjausta... Mutta kaiken tämän alla: se hymy, jota ajamalla saa. Väitän siis, että autoa ei voi peittää teknologialla ja namiskoilla. Pohjimmiltaan siellä on alla se auto, ja sitä me ajamme.